Siirry pääsisältöön

Miksi minä aina onnistun?

AGILITY. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä itselleni tärkeästä aiheesta, mutten ole oikein tiennyt, miten. Viime päivinä olen taas pallotellut ajatusta mielessäni, ja nyt päätin yrittää pukea ajatuksiani sanoiksi. Provosoivahko otsikko antaa toivottavasti ajattelemisen aihetta, koska se kenties tahattomassa ironisuudessaan paljastaa, ettei "kukaan koskaan" päästä moista suustaan – mutta miksi? Miksi sama kysymys kuulostaa jo huomattavasti tutummalta, jos siihen liitetään etuliite epä(onnistun)? Mitä se meistä kertoo?

Olen huomannut, että kuten muussakin someilluusioita rikkovassa kampanjoinnissa, sosiaalisessa mediassa raotetaan aina silloin tällöin täydellisyyden verhoa ja jaetaan epäonnistuneita treenejä perustellen materiaalivalintaa sillä, että jonkinlainen "illuusio" pelkästään noususuuntaisesta harjoittelusta saataisiin rikottua. Ymmärrän tämän kauniin ja hyväntahtoisen ajatuksen, ja somen vinoutuma erityisen positiivisten asioiden suuntaan onkin onneksi jo melko laajalti ihmisten tiedossa. Siitä puhutaan, ja on hyvä, että siitä myös muistutetaan ajoittain ihan konkreettisesti. Olen kuitenkin hyvin tietoisesti jättänyt lähtemättä agility- tai yleensäkin koirankoulutuskontekstissa tällaiseen "illuusion" rikkomiseen mukaan. Syyt eivät ole siinä, etteivätkö minunkin koirani menisi väärille esteille tai ettenkö minä olisi koskaan myöhässä – totta kai olen! Syy on pikemminkin siinä, että ajattelen ja määrittelen koko epäonnistumisen ja onnistumisen täysin eri tavoin, joten minulle tällaista illuusiota ei ole olemassakaan. Sen sijaan aina onnistuminen on minun agilitymaailmankuvassani oikeasti totta. Toinen syy on se, etteivät huonot ajoitukset tai väärät esteet ole minulle mitenkään epäonnistumisia. Tällaiset heikommatkin toistot ovat osa ihan tavallista harjoittelua, kunhan niihin ei jätetä reagoimatta ja kunhan niiden osuus pysyy hyvin matalana.

Kuten sanottu, minulle pelkästään noususuuntainen harjoittelu ei ole missään nimessä illuusio, vaan toimintatapa, tavoite ja tosiasia. En siis luonnollisestikaan halua olla luomassa tai ylläpitämässä sellaista ajatusta, ettei aina onnistuminen olisi mahdollista saatika varsin suotavaa, etenkin koiran näkökulmasta. En siis nykyään ajattele tai halua välittää muillekaan sellaista ajatusta, että minkään koiratreenien kuuluisi jotenkin luonteenomaisesti olla vuoristorataa. Itse asiassa koko agility- ja valmennusfilosofiani perusta on, että treenit voivat onnistua kerta toisensa jälkeen. Onnistumisen ja epäonnistumisen luonne on sitä ennen määriteltävä uudelleen, ja ohjaajan metataidot ja harjoitusten ulkopuolella tehtävä työ nostetaan keskiöön. Koulutuksissani vahvistan ja levitän nimenomaan tätä ajatusta ja opetan ohjaajia toimimaan sen mukaisesti.

Toinen syy siihen, että jätän videokoosteille vain itse treenin lopputuloksen (eli kehityksen ja etenemisen) on se, että teen videoita etupäässä itselleni. Minä olen omien treenivideoideni suurkuluttaja. Käytän niitä oman visioni luomiseen ja arviointiin, hyvän agilityboogien aikaansaamiseen sekä oikeiden asioiden toiminnalliseen ja mentaaliseen vahvistamiseen. Kun toistan eli katson pelkästään toistoja, joissa kaikki menee kuten olen suunnitellut, vahvistan ja toistan pelkästään noita nappiin menneitä ajoituksia ja liikesarjoja mielikuvissani ja aivoissani (psykologiasta ja neurologisesta taustasta kiinnostuneet voivat perehtyä esimerkiksi aivojemme peilisoluihin).

Treenin lopputuleman esiin valikointi ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki muu, koosteen ulkopuolelle jättämäni materiaali olisi mustavalkoisesti jotakin toista ääripäätä – epäonnistunutta ja siksi häpeissään poisleikeltyä. Päinvastoin! Julkaisemattomaan materiaaliin kuuluu yleensä vain useita samanlaisia toistoja, paljon koiran palkkailua ja edelleen samoja ottoja mutta lyhyemmissä pätkissä. Julkaisemattomassa materiaalissa on se työ, jota teen ja ne pätkät, joista opin. Niiden ansiosta treenistä seuraa se lopputulos, se piste, johon treenin aikana päästiin – eli sosiaalisessa mediassa näkyvä kehittymisestä kertova pätkä. Jos poistetuissa kohtauksissa olisi kovin paljon päinvastaista materiaalia, väitän, ettei treenin lopputulemakaan näyttäisi siltä, miltä se julkaistessa näyttää. Pois leikkaamanikaan materiaali ei siis ole epäonnistunutta.

Missä sitten ovat meidän epäonnistumisemme? Jos olen rehellinen, niin useimmiten niitä ei ole, vaikka suorituksen uusintoja toki teemme ihan kuten kaikki muutkin. Epäonnistumisten puuttuminen on sen vuoksi totta, että nousujohteisuus eli kehitys on kaikessa harjoittelussani ja valmentamisessani aina päätavoitteeni ja toimin tietoisesti sen eteen. Julkaisin vastikään Instagramissa postauksen, jossa kerroin, että pian 2,5-vuotiaan koirani kanssa olen kokenut sen elämän aikana kahdet epäonnistuneet treenit. Vain kahdet. Silti siinä on mielestäni kahdet epäonnistuneet treenit liikaa, koska noilla kerroilla en ole heti onnistunut ratkomaan eteen tulleita asioita ja rakas koirani on hetkellisesti kokenut epävarmuutta, osaamattomuutta tai negatiivisia tunteita – asioita, joiden poissa pitämisestä minun pitäisi olla vastuussa. Itse asiassa nämäkin treenit osoittautuivat jo muutaman tunnin kuluessa erittäin hyödyllisiksi ja opettavaisiksi, kunhan (vain hieman liian myöhään koiran näkökulmasta) sain kiinni siitä, mitä tapahtui ja miksi. Lopulta nämäkin treenit kääntyivät siis ohjaajan eli minun kannaltani onnistuneiksi, sillä analyysin jälkeen en totta vie takuulla enää toista samoja virheitä. Treenit olivat silti epäonnistuneet, koska en osannut reagoida koirani tarpeisiin treenin aikana ja sille jäi epävarma olo. Toisin sanoen en voi enää jälkeenpäin pyyhkiä senhetkistä tapahtunutta koiran osalta pois, vaikka voinkin mysteerin ratkottuani palauttaa koirani itsevarmuuden.

Jos ajatusmaailmani kiinnostaa sinua, kysy ihmeessä lisää koulutusmahdollisuuksista! Olen kouluttanut aiheesta muun muassa teoriakokonaisuudessa Itsenäisen harjoittelun ABC ja Omatoimitreenien suunnitelman teko. Koulutuksessa onnistuminen ja epäonnistuminen määritellään uudelleen ja katsotaan, miten voimme itse suunnata harjoittelua kohti ainaista onnistumista ja pelkästään hymyileviä nassuja. Onhan bottom line – tässä ihan kirjaimellisesti – se, että agility on hauskaa! :) Mukavaa viikonloppua!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

"Vaikeat" asiat

AGILITY. Oman valmennussivuston avaamisen ja avausblogimerkinnän kunniaksi ajattelin valottaa hieman yhtä osa-aluetta ajatusmaailmastani sekä agilityvalmentajana että itse omien koirieni kouluttajana: sitä, mitä ajattelen "vaikeista" asioista. Pohdintaani voi kuitenkin soveltaa muihinkin konteksteihin, sillä se pohjautuu pitkälti mentaalipuoleen ja ihmispsykologiaan.   Erilaisissa treeni- ja kisayhteyksissä kuulee usein sanan "vaikea". Ehkä tyypillisimmin sen voi kuulla joko omasta tai muiden suusta näin: "Tuota me ei osata tai edes kokeilla, ihan liian vaikea (meille)!" Otan tähän esimerkiksi pujottelun, vaikka samaa sanomaa voisi soveltaa melkein mihin tahansa muuhun esteeseen tai taitoon. Emmekö melkein kaikki tunnistakin, että kepeillä on ikään kuin olemassa jokin vaikeampi puoli, vaikeita sisäänmenon kulmia tai vaikeita ohjaajan liikehäiriöitä, sijainteja tai puolenvaihtoja? Jos kuitenkin hetkeksi unohdamme sanan "vaikea", saatamme

Tunnesäätely harjoitusten aikana

AGILITY/MUU URHEILU. Eräs tärkeä asia, jonka potentiaalia ei aina tunnisteta harrastuksissa, työpaikoilla tai valitettavasti joskus perhepiireissäkään on se, että ihminen on tunteva olento. Tunteet ovat erityisen perustavanlaatuisia, kun pohditaan esimerkiksi motivaatioita, toimeen tarttumisia, onnistumisia ja sitoutumisia. Toisten ihmisten kanssa toimimisessa, ihmisten johtamisessa tai motivoimisessa sivuutetaan vähintään puolet tai voidaan mennä suoraan metsäänkin, ellei tunteiden olemassaoloa tai merkitystä ihmisen toiminnalle tunnusteta. Oma harrastuslajini agility tuo kuvioon mukaan paitsi muita tuntevia ihmisiä, myös tuntevia eläimiä. Toisaalta eläimen kanssa työskentely tuo peliin paljon uutta haastetta, toisaalta eläin erinomaisena tunteiden vaistoajana voi herättää helpommin huomaamaan, mikä olisi tärkeää myös meidän ihmisten välisissä suhteissa – omien tunteiden tiedostaminen ja niiden aktiivinen säätely.   Kuten parisuhteessa, työporukassa tai muussakin harrastustoiminnassa